13.3

En jaksa.

Olo on paska. Paino menee alaspäin. Siitäkään ei enää tuu sitä onnen tunnetta kuten ennen. Ehkä sitten kun se alkaa nelosella. Siihen on pelottavan lyhyt matka.
Tekee vaan mieli lopettaa syöminen ja juominen kokonaan ja mennä sänkyyn odottamaan kuolemaa.

Kävin eilen ravitsemusterapeutilla. Bmi:n mukaan, merkittävä alipaino.
Ateriasuunnitelma on nyt 4 ateriaa päivässä, joiden sisällön saan itse valita kunhan niistä yksi on lämmin ateria. Ei tuu mitään. En edes jaksa yrittää. Ja tämä on nyt sitten kuulemma alku. Kunhan 4 ateriaa sujuu niin ruvetaan puuttumaan niiden sisältöön. Nostamaan annoskokoja ja miettimään ravintoaineita.
Entä jos neljä ateriaa ei suju? Entä jos sekin on liikaa.
Tällä hetkellä syön 2 kertaa päivässä ja sekin ahdistaa. Päivällä koulussa salaattia ja illalla kotona nuudelia tai pussikeittoa ja näkkäriä.
Proteiinia ei tule mistään, mutta enpä kyllä jaksa urheillakkaan että sikäli ihan sama.

En tiedä miten tän ajatusmaailman saa muutettua. Miten tajuaisin että kelpaan isompanakin. Tai edes että kelpaan tämän kokoisena. Tiedän näyttäväni hirveälle. Luut näkyy, käsien paksuin kohta on kyynärpää, silmän aluset on mustat, iho kuivaa, hiukset on paskassa kunnossa, enkä jaksa mitään, seksihalut on kadonut kokonaan ja E valitti eilen ettei saa minua kainaloon kun luut painaa.
Silti ei vaan pysty lopettamaan. Tai aloittamaan paranemista.

Miten tää voikin olla näin vaikeeta? Alan oikeesti pikkuhiljaa asennoitumaan siihen että en parane. Joko miun elämä jää tälläseks tai sit se loppuu kokonaan. Miten kukaan on selvinnyt vuosien sairastamisen jälkeen? Eihän tätä voi jaksaa niin kauaa? Sain hetkeksi tähän jotain tolkkua, tai en saanut vaan kontrolli petti ja söin muutaman päivän kuin hevonen, ei sekään tervettä ollut ja painoa tuli 4kg! Siis muutamassa päivässä. Ravitsemusterapeutti sanoi sen olevan luonnollinen kehon reaktio aliravitsemukseen ja että paino tuli täyttyvistä hiilarivarastoista ja oli pelkkää nestettä. Kyllähän minä sen tiedän itsekin ettei läski tuu noin nopeasti, mutta sellasen paniikin se aiheutti pään sisään etten varmaan syö enää koskaan.
Jos hetkellinen nesteen kertyminenkin on liikaa niin miten hitossa voisin muka lihoa? Siis saada oikeaa massaa?
Sitä paitsi minulta puuttuu kokonaan se normaali syömismalli. Joko en syö, tai syön siis kyllä mutta todella vähän (200-400kcal/vrk on se normaali tällä hetkellä) jos yritän siitä lähteä nostamaan niin lähtee käsistä, ahmin, oksennan, vedän nesteenpoistoja ja ahmin lisää. Ei voi sekään olla se oikea tie.

Jos täällä on joku anoreksian selättänyt lukija niin mielelläni kuulisin parantumistarinoita.

Vuodatusta koneen syövereistä.

Vähän erilainen teksti vaihteeks...


"Anoreksia

Se vei mut.
Ensimmäisen kerran tutustuin siihen 14-vuotiaana. Silloin se laitto mut laihtumaan. Painoinhan kuitenki 56kg. Liikaa se sano. Sen piti tehdä musta kaunis ja onnellinen.
Sillon se laitto mut pyörtymään kesätöissä. Se yritti kaikkensa pilatakseen mun elämän. Hetkeksi mä antauduin. Antauduin siihen huumaan. Se anto elämälle tarkoituksen, se valtasi pään. Tuhosi ruumiin. Silloin mä potkin sen helvettiin. Toivotin painumaan niin kauas etten enää ikinä näkisi siitä vilaustakaan.
Mutta eihän se kauas mennyt. Siitä asti se on seurannut mua. Kuiskinut korvaan. Yrittänyt muistuttaa siitä onnen ja euforian tunteesta minkä vaan paasto saa aikaan.
Vuosiin en välittänyt, elin elämääni enkä suostunut kuuntelemaan sitä ääntä mun pään sisällä. Sitä ääntä joka sanoo että en voi koskaan olla tarpeeksi hyvä jos en ole laiha. Aina välillä se meinasi saada mut ja aina tappelin itseni vapaaksi.
Kunnes en enää jaksanut. Tuli se päivä kun päätin kuunnella sitä. Muutama kilo vaan. Olin niin lähellä onnistua. Muutama kilo meni, helposti. Ja se tunne. Se tunne kun syöminen ja liikkuminen on täydellisessä kontrollissa. Se tunne kun päässä pyörii, silmissä pimenee, kädet tärisee ja taju meinaa mennä ja silti sulla on voimaa olla syömättä. Se tunne kun astut vaa`alle ja se näyttää vähemmän kun eilen.
Enää en halunnut tapella sitä vastaan. Kukaan tai mikään muu ei anna mulle sitä fiilistä.

Oon Suski. 30v. Perheenäiti. Ja anorektikko.
Se kuulostaa jollekin aa-kerhon kokoukselle. ”Hei, olen Suski, olen alkoholisti”. Varmaan tuntuukin samalle. En tiedä onko tää sairaus vai riippuvuus. Alkoholisti ei halua mitään niin paljon kuin viinaa. Mä en halua mitään niin paljon kuin olla laiha.
Tietenkin käyn psykologilla, mutta tulen sieltä ulos joka kerta sairaampana. Ennen tapaamisia minulla menee yleensä vähän paremmin, mutta kun aika lähestyy niin olo pahenee. En voi syödä koska silloinhan olisin huono anorektikko. Ei minun silloin tarvitsisi sinne mennä. Eli paastoan ja olen parempi. Kun tulen ulos sieltä tuntuu että on taas voimaa laihduttaa. On lupa olla sairas.

Multa on kysytty monta kertaa miksi sairastuin. Mikä aiheutti sen etten jaksanut enää tapella vastaan. Rehellisesti, en tiedä. Olen miettinyt sitä kyllä ihan helvetisti.
En tiedä miksi sairastuin alun perin silloin yli 15vuotta sitten. Enkä tiedä miksi sairastuin nyt.
Ehkä kaipaan jotain kontrolloitavaa. Mun elämä on aina ollu hallittua kaaosta. Tai ei edes hallittua. Pelkkää kaaosta. Parisuhteet ei kestä, muutan kaupungista toiseen, opiskelen milloin mitäkin. Olen sellainen adhd sählä.
Se itsekuri minkä löydän itsestäni laihduttaessa on käsittämätön, koska sitä ei ole missään muussa asiassa. En jaksa keskittyä samaan asiaan kauaa. Kyllästyn ihmisiin, kouluihin, kaupunkeihin. En kestä rutiineja, enkä tylsyyttä. En missään muussa kuin tässä. Anoreksian rutiineja rakastan. Ateriasuunnitelmat, punnitukset, kalorien laskemiset. Rakastan niitä. Mitä tahansa muuta tapahtuu niin tämän mä osaan. Tämä on mun hallinnassa.
Kyllähän mä oikeasti tiedän ettei ole. Mutta se ihana rakas anoreksia kuiskii mun pään sisällä että on. Se osaa kiertää mut pikkusormensa ympärille. Se saa mut uskomaan että haluan tätä itse.
Jossain mun sisällä olen vielä minä itse ja tiedän ettei tää ole mun hallinnassa ettei mulla ole tässä mitään sanavaltaa. Niin kuin  väkivaltainen puoliso saa toisen ihmisen uskomaan että on arvoton, niin anoreksia saa mut uskomaan että tämä on mun juttu ja että olen onnellinen heti kun olen tavoitepainossa. Se tavoite vaan menee koko ajan alemmas. Kun se ensin oli 65kg ja 58kg on se nyt 45kg. Ja tiedän ihan hyvin ettei se siihen jää. Anoreksia on siitä vittumainen kumppani että sille mikään ei riitä. Se antaa mulle aina ripauksen sitä onnen huumaa sillä hetkellä kun astun vaa`alle ja se näyttää vähemmän kun ennen. Mutta melkein samantien se alkaa kuiskimaan että pystyn parempaan. Se sanoo etten ole valmis vielä. Se antaa mun maistaa onnea ja kuiskaa perään ”läski”. Se antaa mun ymmärtää että kun jaksan vielä vähän se onnen tunne ei lähdekään pois.

Hetkittäin olen yrittänyt pois sen luota, mutta tällä kertaa sen ote on niin tiukka etten pääse. Kun olen sen aiemmin potkinut pois niin nyt se roikkuu minussa niin etten varmasti pääse pakoon. Se tietää etten uskalla kuitenkaan. Se on saanut mut niin syvälle verkkoihinsa etten löydä enää pintaan. Välillä se hetkeksi löysää otetta, sen verran että juoksen syömään ja ahdan sisääni kaiken mitä löydän. Se istuu vieressä ja katsoo kun ahmin. Ja sitten se vetää minut takaisin. Ja minä menen. Kaksinkerroin vessan pöntöllä, sormet kurkussa anelen ettei se enää ikinä päästä minusta irti.
Eikä se päästä. Mä tiedän että se on aina lähellä. Eikä anna mun unohtaa itseään."

16.2.

Hei vaan hei.

Pari käyntiä psykologilla takana ja ehkä hetkittäin meneekin paremmin. Tosin sitten hyvien hetkien jälkeen menee helvetin paljon huonommin...

Pystyn nyt syömään jo enemmän ruokia, enää ei mennä pelkällä riisikakku-pussikeitto linjalla. Tällä hetkellä ruokavaliossa on skyr-rahkat, ruisleipä, näkkileipä, pienissä määrissä juusto, ja tietenkin kasvikset. Paino tosin putoaa silti.
Syömiset on lisääntyny, mutta niin on kyllä oksentelutkin. Välillä tekee niin helvetisti mieli oikeaa ruokaa että syön ja yleensä sen jälkeen iskee sellainen ahdistus että oksennan.
Nesteenpoistajia menee edelleen liikaa vaikka E on niitä viskonut roskiin, tunkeut purkkeihin saippuaa ja tehnyt kaikkensa etten käyttäisi niitä.

Viikonloppuna ahdisti syömiset taas enemmän ja eilinen meni ihan reisille. Olin psyykannut itseäni syömään, oli vähän darra ja teki mieli roskaruokaa. Päätin tehdä ranskalaisia ja nugetteja. Kaupassa E alkoi miettiä että haluaa maksalaatikkoa. Alkoi ahdistaa ja ranut ja nugetit jäi kauppaan, minua vitutti ja koko päivä oli pilalla.
Myöhemmin päätin yrittää uudestaa ja mentiin kauppaan, ranut ja nugetit lähti mukaan. Teki mieli irtokarkkejakin, mutta sellaset kaupat mist niitä saa oli kiiinni ja ois pitäny ajaa 15km niitä hakemaan eli ne jäi ostamatta. Harmitti ihan helvetisti.
Kotona valmistauduin siihen syömishetkeen, kuinka se on ihanaa kun saa istua alas ja mässätä. Ruoka on jo tulossa, nugetit valmiina, ranut uunissa kun E alkaa selittää että pitäskö kuitenkin hoitaa eläimet ensin ja käydä suihkussa ennen ruokaa. Vedin ihan hirveät kilarit ja painuin ulos ja taisin vielä huutaa perään että heitä roskiin ne ruuat sit.
Lopulta kyllä rauhotuin ja söin itseni ihan ähkyyn. Nyt kaduttaa ja on morkkis, mutta näillä mennään. Varmaan parin päivän paastolla taas.

"Normaalin" ihmisen on varmaan mahdotonta ymmärtää sitä että vaikka nyt olenkin syönyt enemmän niin mun pään sisällä käyn silti jatkuvaa tappelua siitä syönkö vai en. Se että haluan syödä jotain epäterveellistä ja rasvasta on ihan helvetin iso juttu. Ja kun olen suunnitellut sen syömistilanteen pääni sisällä valmiiksi niin siihen ei saa tulla muuttujia. Sen on mentävä just sen suunnitelman mukaan. Tai kaikki on pilalla.
Pelottaa niin helvetisti syödä, entä jos se lähtee käsistä? Entä jos en pysty lopettamaan? Entä jos lihon? Saan ahmimiskohtauksen? Kontrolli pettää ja kohta en mahdu ulos kämpästä?

On niin monta pikkujuttua mitkä sotkee koko elämän.
Se että oon menossa aamupalalle ja kämppis on paistanut pekonia. En voi syödä sitä aamupalaa. En voi edes ottaa omia ruokia esiin ettei se pekonin haju tartu.
Se että en saa syödä rauhassa. Että olen vaikka syömässä leipää ja kämppis tulee kotiin. Pystyn kyllä yleensä syömään silti loppuun, mutta se hetki on pilalla. Yleensä syönkin omassa huoneessa, ettei noita tilanteita tulis, mutta pitäis vaan siedättyä siihen että voin syödä vaikka joku näkee.
Se että koulussa syö salaattia ja joku kommentoi siihen jotain. Kysyy enkö syö hernekeittoa. En syö ja ei kuulu sulle. Tekee mieli viskoa ne salaatit seinille ja painua ulos.
Se että jos vihjaan E:lle että tekee mieli jotain niin sen ei tee mieli, tai että kun minulla on nälkä niin sillä ei. En minä voi syödä niin että toinen istuu vieressä eikä syö. Välillä tekee mieli itkeä ja huutaa että etkö vittu tajua että MULLA on nälkä. Mutta enhän minä niin tee, vaan minä vittuilen ja kiukuttelen niinku joku kakara. Ihan niinkuin se olisi E:n vika että minä en voi syödä jos sillä ei ole nälkä.


Että sellaset pohdiskelut tänään. Perjantaina taas psykologi ja ensi viikolla ravitsemusterapeutti.
Ehkä tää vielä tästä iloks muuttuu, ainakin kevät tulee ja aurinko paistaa. Elämä jatkuu vaikka mun pään sisällä ei etenemistä tapahtuiskaan.

30.1 Pohdiskeluja ja ahdistuksia

Kuuluuko tähän sairauteen se kieroutunut ajattelu siitä että vaikka muut näkee mut laihana niin jotenkin ajattelen itse etten todellisuudessa ole. Siis että olen oikeasti läski ja haluan laihtua niin että olen "oikeasti" siinä pisteessä minkä muut luulee näkevänsä nyt?
Siis kun minusta tuntuu välillä niin typerälle se ajatus syömishäiriöstä koska en ole todellisuudessa laiha. Näytän laihalle, vaa'an mukaan olen laiha, bmi:n mukaan olen laiha, mutta en oikeasti. Jotenkin vaan huijaan noita kaikkia sen aikaa että olen oikeasti se mitä kaikki näkee jo nyt.
Nyt kirjoitettuna niin joo... taidan tietää vastauksen ihan itsekin.

Tänä aamuna on ahdistanut ja ollut tosi ristiriitaiset fiilikset. Tällä viikolla paino tippunut 2,8kg. Siitä osa tietenkin nesteitä paaston takia.
Koko viikko siis mennyt todella pienillä kaloreilla ja niistäkin suurin osa tullut tuoremehusta, piimästä ja kahvinmaidoista.
Olen odottanut perjantaita koska olin antanut itselleni luvan syödä tänään kunnolla sillä olen menossa kotiseudulleni tapaamaan vanhoja kavereita ja tarkoitus olisi tietenkin nautiskella vähän viiniä ja alkoholi ja syömättömyys on minulle kyllä aika ehdoton ei. Mutta, nyt kun on perjantai ja pitäisi syödä niin en saakkaan oikein mitään alas. Vähän kaurapuuroa ja yhden aamupalakeksin söin ja hirveä ahdistus iski.
Tää koko ajatuksenjuoksu on niin häiriintynyttä. Siis mietin että jos syön niin kontrolli lähtee ja lihon illaksi takaisin aloituspainoon ja ihmiset kotona tuijottavat että "mikä hiton syömishäiriö, toihan on läski." Silti samaan aikaan mietin mitä puen päälle ettei kukaan kommentoi laihtumista. Koska en oikeasti siis ole laiha.
Ei helvetti. Täähän on ihan pimeetä. Tuntuu ihan loogiselle mun pään sisällä, mutta nyt kun kirjotan nää ajatukset ylös niin mähän oon ihan saatanan sekasin!

ps. menkat tulee edelleen. Ne vois kyllä mun puolesta jo loppua.

29.1.

Pitäis vissiin päivittää.

Vähän kiireistä ollu koulun kanssa enkä oo ehtiny ilmottamaan itestäni, mutta kaikki suht ok.

Maanantaina oli lääkäri ja sain labravastaukset kokeista joita otettiin rytmihäiriöiden jälkeen. Kaikki oli suht ok. Hb ja valkosolut pikkusen alakantissa, mutta ei mitenkään huolestuttavasti. Lääkäri antoi luvan jatkaa urheilua sillä ehdolla että syön. Juu, tietenkin...
Tiistaina olin psykologilla ja aloitin siis hoitosuhteen syömishäiriön takia. Sain lähetteen ravitsemusterapeutille ja käskettiin alkaa kirjoittaa ruokapäiväkirjaa, vaikka olinkin itse sitä mieltä ettei se ole hyvä idea. Mitä enemmän syömistä mietin ja etenkin jos joudun joka gramman kirjottamaan ylös ja näyttämään jollekin ventovieraalle ihmiselle, niin en varmaan syö enää ollenkaan.  Ei auta, pakko laittaa joka suupala ylös. Eipä tuu paljon suuhun mitään laitettua.
Koko viikon kalorit alle 500. Söin sunnuntaina ja oikeastaan koko viikonlopun jopa melkein hyvin. Tai siis lämmintä ruokaa ja lisäksi aamupalat ja dippailin kurkkuja ja porkkanoita ja siis oikeasti minulle tosi hyvin.
Sunnuntai iltana iski sitten ahdistus ja maanantai ja tiistai meni pelkällä vissyllä ja kahvilla. Keskiviikkoiltana söin skyr rahkan, 3 bellvita breakfastkeksiä ja porkkanan. Tänään skyr rahka ja yksi aamupalakeksi.
Kaikki tavoitevaatteet menee päälle. Kaiken järjen mukaan tämän pitäisi riittää. Mutta kun ei riitä.
Olen yrittänyt miettiä syitä tähän, mutta en keksi yhtään. Tää lähti lapasesta sillon kun kaikki tuntu kaatuvan ympäriltä. Parisuhde meni päin helvettiä, auto hajos, kouluun en päässyt, tentit jäi tekemättä, rahaa ei ollu jne. Oli helppo paeta tähän. En jaksanu stressata mitään muuta kun pää täytty kaloreista ja liikkumisesta.

Nyt kaikki on kuitenki hyvin. Ei tän enää pitäis olla näin tärkeetä.
Oon myös miettiny et mitä sit kun saavutan sen tavotteen? Riittääkö se? Tuskin.
Kaikki toivo on nyt siinä psykologissa ja ravintoterapeutissa.Vaikka eihän ne ihmeitä tee, kai sen pitää lähtee minusta. Pitää haluta tosissaan parantua. Ja pitää oikeasti kohdata se ahdistus.
Eikä siinä, kyllä mä haluan parantua. Sit kun oon ensi tarpeeks laiha.

12.1.2015 Potilaskertomus

Sairaalakäynnistä on kirjoitettu mm.

Hoidon syy:

Tulee päivystyspoliklinikalle ambulanssilla rytmihäiriö-tuntemuksen vuoksi.

Esitiedot:

30-vuotias nainen jolla ei käytössä säännöllistä lääkitystä. Ottanut ilman reseptiä saatavaa nesteenpoistotarkoitukseen käytettävää lääkettä...
...ambulanssinauhaan saatu leveähköjä kammiolisälyönneiksi tulkittavia extroja sekä epäsäännöllistä sinusrytmiä.. Syke käynyt alle ajoittain 40/min.

Nykytila:
Yleistila hyvä, asiallinen ja orientoitunut. Ei rintakipua, ei hengenahdistusta. Telemetriaseurannassa, jossa pulssi 40/min. Päivystyspoliklinikan  EKG:ssa sinusbrakykardia 50/min, hieman epätasainen sykeväli, ei iskemiaan viittaavaa.  Kalium 3,7, natrium 137, krea 54 ja glukoosi 4,8.

Suunnitelma:
Matalan sykkeen vuoksi ei beetasalpaajaa annettu vaan päädytty seurantalinjaan. Vointi onkin parantunut ja lisälyöntejä tulee harvakseltaan.
Potilas hyvin hoikka ja keskusteltu myös laihduttamisesta ja syömättömyydestä. Suositeltu nesteenpoistovalmisteen lopettamista.
Päädytään vielä kontrolloimaan kilpirauhaskokeet omalla terveysasemalla. Potilas kotiutuu hyvävointisena ei jatkoja sisätautipuolelle.

Että semmosta. Noi labrat oli kyllä yllättävän hyvät ottaen huomioon miten huonosti olin syöny ja kuinka paljon vedelly noita nesteenpoistajia. Natrium nyt ihan alarajoilla mutta normaali kuitenkin. Mutta siis... Hyvin hoikka? Vaikuttaako tää sairaus oikeesti mun silmiin vai miksi kaikki väittää että oon hoikka? Katon peiliin ja nään läskiä. Nään läskipussin vatsalla joka roikkuu housujen päällä, nään jenkkakahvat jotka tursuaa yli alushousujen, nään reidet jotka vaan roikkuu, nään allit käsivarsissa jotka vaan hyllyy! Hyi saatana. Hoikka?!? Kenellä on silmissä vikaa? Mulla vai muilla?



Eilinen meni tosi hyvin. E oli täällä ja söin oikeasti aika hyvin. Aamupalalla riisikakkua juustolla, lounaalla kanasalaatin, illalla kevätkääryleen ja haettiin vielä herkkujakin (?1?) katottiin leffaa ja syötiin kurkkua, porkkanaa, paprikaa ja dippiä. Söin muutaman ruisnachonkin. Eikä juurikaan ahdistanut. Oli vaan pitkästä aikaa tosi hyvä ja onnellinen olo. Hetkittäin ne kalorit ahdisti mutta en alkanut sekoilemaan.

Mutta sitten taas tänään, uusi päivä ja paska fiilis. Olin koulussa. Terveydenhoitajan haastattelu ulkomaan harjottelua varten. Ei taida olla menemistä. Otti pituuden ja painon.
Typeränä menin puhumaan totta kun se kyseli syömisistä. Torstaina lääkärin ja kovin oli huolissaan. Tarjosi jotain lihalientäkin juotavaksi. Ei maistunut.
Ruokailun jätin suosiolla väliin. Hain kahvin. Otin aamulla evääksi riisikakkua ja mandariinia. En syönyt kumpaakaan. Eikä ollut kyllä nälkäkään.
Kotona söin kanttarellikeittoa 100kcal ja pari riisikakkua juustolla. Tän päivän kalorit siis taas alle 300..
Olo on jotenkin niin turvonnut ja kuvottava eilisestä syömisestä, (vaikka kalorit varmaan jäi reilusti alle tuhanteen) että seisoin jo äsken vessassa nesteenpoistot kämmenellä. Sain onneksi järkeä päähän ja heitin ne takas purkkiin. Lihaskunnot oli silti pakko tehdä tuplana. Nytkin vaan mietin että haluun mennä ottamaan ne pari antisalttia.
Mulla on myös ihan naurettava pakkomielle suihkussa polttavalla vedellä suihkuttaa niitä läskejä kohtia. Jotenkin siitä tulee niin hyvä olo kun polttaa. Tuntuu että se rasva sulaa ja että se on jotenkin mulle oikein että iho hohkaa punaisena kun en muuten saa niitä läskejä pois itestäni. Siis sairaalle kyllä kuulostaa, mutta joo.. Ehkä toi on parempi vaihtoehto kuin juokseminen pyörtymisen asti. Tai en tiedä. Kumpikin taitaa olla aika helvetin häiriintynyttä.

8.1.2015 Pelottaa

Maanantaina päädyin ambulanssilla sairaalaan rytmihäiriöiden takia. Herätti. Säikäytti. Silti ensimmäinen ajatus tippaan joutuessa oli että siitä tulee 500g lisää painoa. Ensihoitaja kysyi olenko syönyt kunnolla, vastasin että aamulla joo söin 2 riisikakkua. Sen jälkeen se kysyi milloin oon viimeksi syönyt kunnolla. -Riippuu mitä tarkoittaa kunnolla? Lämpimän ruuan söin jouluaattona.
Sairaalassa käskettiin lopettaa nesteepoistolääkkeet, koska ne voivat oikeasti aiheuttaa sydänongelmia. Tuotiin leipää ja jugurttia. Söin kiltisti, nielin kyyneleitä. Olin sydänmonitorissa kiinni aamuyölle asti ja pääsin kotiin kun syke oli normaalimpi. Lääkäri käski lopettaa laihdutuksen.
Lapset jäi kotiin. Ja lapset oli kotona kun ambulanssi tuli.
Päätin parantua. Päätin alkaa syömään. Laitoin E:lle viestin että vie minut heseen.

Se haki mut kotiin yöllä ja vei tiistaina heseen. Söin kanatortilla ATERIAN. Söin myös E:n ranskalaiset kun se ei jaksanut.
Illalla jäin yksin ja sain ensimmäisen oikean järkyttävän pelottavan hallitsemattoman ahmimiskohtauksen. Vedin sipsejä, konvehteja, lasten suklaita, keksiä, leipää, ja kaivoin roskiksesta E:n hampurilaisen jämät. Siis roskiksesta. Minä. Aikuinen ihminen. Äiti. Hiivin yöllä pimeässä keittiössä ja kaivoin hampurilaista roskista.







Keskiviikkona olin koulussa. Soitin psykpolille. Saan sinne ajan ehkä helmikuulle. Aamullakin olo oli oksettava ja turvonnut. Kroppa täysin sekaisin ahmimisesta. Vastoin kaikkia odotuksia menin ruokalaan. Söin vähän salaattia. Istuin läheisimmän luokkakaverini kanssa kahdestaan, se vähän helpotti. Silti ahdisti kun en pystynyt laskemaan kaloreita.
Kotona söin vielä vähän tonnikalasalaattia ja yhden kevätkääryleen. Eli varmaan aika lähelle 500kcal sain alas.
Koulupäivän jälkeen olin niin loppu että nukahdin sohvalle heti kun sain lapsille ruuan eteen.

Tänään olo on ollut huono. Väsyttää. Ahdistaa. Olen ripuloinut verta. En ole käynyt lenkillä maanantain jälkeen. Ahdistavaa, tuntuu niin löysälle, läskille ja laiskalle, mutta olo on niin paska etten taida tänäänkään kyetä. Lihaskuntoa on kyllä pakko tänään tehdä.
Syömiset taas vähän heikommin. Tonnikalasalaattia n. 200kcal ja riisikakku 25kcal. Enempää en saa alas koska en pysty juoksemaan niitä kaloreita pois.
Vaaka liikaa. Läski. Tuntuu niin naurettavalle tällä painolla ajatella että minulla on syömishäiriö. Anorektikot ovat laihoja. Minä en.
Järjellä ajateltuna tiedän että olen laihtunut paljon, ja viimeiset 8kg todella nopeasti. Eli samaa vauhtia jatkaen hiihtolomalla bmi olisi jo 16. Ehkä silloin olisi vähemmän noloa hakea apua? Toisaalta tämän alemmas on varmaan vaikea vajota, kun roskiksesta on syönyt tähteitä. Ehkä se on riittävän noloa?