Vuodatusta koneen syövereistä.

Vähän erilainen teksti vaihteeks...


"Anoreksia

Se vei mut.
Ensimmäisen kerran tutustuin siihen 14-vuotiaana. Silloin se laitto mut laihtumaan. Painoinhan kuitenki 56kg. Liikaa se sano. Sen piti tehdä musta kaunis ja onnellinen.
Sillon se laitto mut pyörtymään kesätöissä. Se yritti kaikkensa pilatakseen mun elämän. Hetkeksi mä antauduin. Antauduin siihen huumaan. Se anto elämälle tarkoituksen, se valtasi pään. Tuhosi ruumiin. Silloin mä potkin sen helvettiin. Toivotin painumaan niin kauas etten enää ikinä näkisi siitä vilaustakaan.
Mutta eihän se kauas mennyt. Siitä asti se on seurannut mua. Kuiskinut korvaan. Yrittänyt muistuttaa siitä onnen ja euforian tunteesta minkä vaan paasto saa aikaan.
Vuosiin en välittänyt, elin elämääni enkä suostunut kuuntelemaan sitä ääntä mun pään sisällä. Sitä ääntä joka sanoo että en voi koskaan olla tarpeeksi hyvä jos en ole laiha. Aina välillä se meinasi saada mut ja aina tappelin itseni vapaaksi.
Kunnes en enää jaksanut. Tuli se päivä kun päätin kuunnella sitä. Muutama kilo vaan. Olin niin lähellä onnistua. Muutama kilo meni, helposti. Ja se tunne. Se tunne kun syöminen ja liikkuminen on täydellisessä kontrollissa. Se tunne kun päässä pyörii, silmissä pimenee, kädet tärisee ja taju meinaa mennä ja silti sulla on voimaa olla syömättä. Se tunne kun astut vaa`alle ja se näyttää vähemmän kun eilen.
Enää en halunnut tapella sitä vastaan. Kukaan tai mikään muu ei anna mulle sitä fiilistä.

Oon Suski. 30v. Perheenäiti. Ja anorektikko.
Se kuulostaa jollekin aa-kerhon kokoukselle. ”Hei, olen Suski, olen alkoholisti”. Varmaan tuntuukin samalle. En tiedä onko tää sairaus vai riippuvuus. Alkoholisti ei halua mitään niin paljon kuin viinaa. Mä en halua mitään niin paljon kuin olla laiha.
Tietenkin käyn psykologilla, mutta tulen sieltä ulos joka kerta sairaampana. Ennen tapaamisia minulla menee yleensä vähän paremmin, mutta kun aika lähestyy niin olo pahenee. En voi syödä koska silloinhan olisin huono anorektikko. Ei minun silloin tarvitsisi sinne mennä. Eli paastoan ja olen parempi. Kun tulen ulos sieltä tuntuu että on taas voimaa laihduttaa. On lupa olla sairas.

Multa on kysytty monta kertaa miksi sairastuin. Mikä aiheutti sen etten jaksanut enää tapella vastaan. Rehellisesti, en tiedä. Olen miettinyt sitä kyllä ihan helvetisti.
En tiedä miksi sairastuin alun perin silloin yli 15vuotta sitten. Enkä tiedä miksi sairastuin nyt.
Ehkä kaipaan jotain kontrolloitavaa. Mun elämä on aina ollu hallittua kaaosta. Tai ei edes hallittua. Pelkkää kaaosta. Parisuhteet ei kestä, muutan kaupungista toiseen, opiskelen milloin mitäkin. Olen sellainen adhd sählä.
Se itsekuri minkä löydän itsestäni laihduttaessa on käsittämätön, koska sitä ei ole missään muussa asiassa. En jaksa keskittyä samaan asiaan kauaa. Kyllästyn ihmisiin, kouluihin, kaupunkeihin. En kestä rutiineja, enkä tylsyyttä. En missään muussa kuin tässä. Anoreksian rutiineja rakastan. Ateriasuunnitelmat, punnitukset, kalorien laskemiset. Rakastan niitä. Mitä tahansa muuta tapahtuu niin tämän mä osaan. Tämä on mun hallinnassa.
Kyllähän mä oikeasti tiedän ettei ole. Mutta se ihana rakas anoreksia kuiskii mun pään sisällä että on. Se osaa kiertää mut pikkusormensa ympärille. Se saa mut uskomaan että haluan tätä itse.
Jossain mun sisällä olen vielä minä itse ja tiedän ettei tää ole mun hallinnassa ettei mulla ole tässä mitään sanavaltaa. Niin kuin  väkivaltainen puoliso saa toisen ihmisen uskomaan että on arvoton, niin anoreksia saa mut uskomaan että tämä on mun juttu ja että olen onnellinen heti kun olen tavoitepainossa. Se tavoite vaan menee koko ajan alemmas. Kun se ensin oli 65kg ja 58kg on se nyt 45kg. Ja tiedän ihan hyvin ettei se siihen jää. Anoreksia on siitä vittumainen kumppani että sille mikään ei riitä. Se antaa mulle aina ripauksen sitä onnen huumaa sillä hetkellä kun astun vaa`alle ja se näyttää vähemmän kun ennen. Mutta melkein samantien se alkaa kuiskimaan että pystyn parempaan. Se sanoo etten ole valmis vielä. Se antaa mun maistaa onnea ja kuiskaa perään ”läski”. Se antaa mun ymmärtää että kun jaksan vielä vähän se onnen tunne ei lähdekään pois.

Hetkittäin olen yrittänyt pois sen luota, mutta tällä kertaa sen ote on niin tiukka etten pääse. Kun olen sen aiemmin potkinut pois niin nyt se roikkuu minussa niin etten varmasti pääse pakoon. Se tietää etten uskalla kuitenkaan. Se on saanut mut niin syvälle verkkoihinsa etten löydä enää pintaan. Välillä se hetkeksi löysää otetta, sen verran että juoksen syömään ja ahdan sisääni kaiken mitä löydän. Se istuu vieressä ja katsoo kun ahmin. Ja sitten se vetää minut takaisin. Ja minä menen. Kaksinkerroin vessan pöntöllä, sormet kurkussa anelen ettei se enää ikinä päästä minusta irti.
Eikä se päästä. Mä tiedän että se on aina lähellä. Eikä anna mun unohtaa itseään."