tiistai 30. joulukuuta 2014
Päätin aloittaa.
Tän blogin siis. Saa nähdä kuinka kauan jaksan. Muutaman päivän edestä on tekstiä jo koneella. Mietin kyllä uskallanko ikinä julkaista niitä, mutta jotenkin tuntuu terapeuttiselle tehdä se. Toisaalta pelkään että joku tuttu eksyy tänne, mutta toivottavasti minua ei tunnista. Tai jos tunnistaakin niin mitä sitten. Apua tässä pitäisi hakea joka tapauksessa.
Mun henkilökohtanen helvettini
30.12.-14
Eilen söin 550kcal. Eli 50 ylimäärästä. Eli ne kaks vitun
riisikakkua. Ei se tuntunu paljolle sillon, päätin kuitenki parantua. En halua
kuolla. Mut sit tuli yö ja mietin vaan niitä riisikakkuja. Ja niitä kaloreita.
Ja sitä ahdistusta mikä iskee jos niiden takia vaaka näyttää aamulla enemmän.
Oli pakko nousta ylös. Mietin vaan sitä että on pakko kuluttaa ne saatanan riisikakut pois ja vedin lenkkikamppeet niskaan.
Siinä vaiheessa iski taas selvä hetki. Tajusin että pihalla on 20 astetta pakkasta, kello oli 1.03, ei yhtään katuvaloa missään, tai yhtään ihmistä missään. Rintaan sattuu, ylös noustessa huimas. JOS pyörryn tonne niin kukaan ei löydä ennen aamua.
Paitsi jos kuitenkin menen ihan lyhyelle lenkille, 50 kaloria, ei se paljoa vaadi. Jos laitan E:lle viestin että meen nyt ja lähden juoksemaan kylälle päin. Ei helvetti, mitä se auttaa, ei sekään viestejä tähän aikaan lue, huolestuu vaan turhaan ensimmäisenä aamulla.
Riisuin vaatteet ja tein muutaman ylimääräsen vatsan. Saa luvan kelvata. Takas sänkyyn. Pakko yrittää nukkua, tuijotan jotain turhaa leffaa koneelta. Pakko tehdä vähän persetreeniä samalla. Ja vatsoja.
Jossain vaiheessa nukahdin.
Oli pakko nousta ylös. Mietin vaan sitä että on pakko kuluttaa ne saatanan riisikakut pois ja vedin lenkkikamppeet niskaan.
Siinä vaiheessa iski taas selvä hetki. Tajusin että pihalla on 20 astetta pakkasta, kello oli 1.03, ei yhtään katuvaloa missään, tai yhtään ihmistä missään. Rintaan sattuu, ylös noustessa huimas. JOS pyörryn tonne niin kukaan ei löydä ennen aamua.
Paitsi jos kuitenkin menen ihan lyhyelle lenkille, 50 kaloria, ei se paljoa vaadi. Jos laitan E:lle viestin että meen nyt ja lähden juoksemaan kylälle päin. Ei helvetti, mitä se auttaa, ei sekään viestejä tähän aikaan lue, huolestuu vaan turhaan ensimmäisenä aamulla.
Riisuin vaatteet ja tein muutaman ylimääräsen vatsan. Saa luvan kelvata. Takas sänkyyn. Pakko yrittää nukkua, tuijotan jotain turhaa leffaa koneelta. Pakko tehdä vähän persetreeniä samalla. Ja vatsoja.
Jossain vaiheessa nukahdin.
Aamu. Säpsähdän hereille, kädet kylkiluilla. Ne sentään
tuntuu vielä. Nousen ja kävelen vessaan, jotain lorahtaa pönttöön. Verta.
Menkat. Eli eihän tää tilanne kovin paha voi olla kun nekin tulee vielä. Tosin
edelliset oli viikko sitten ja kesti päivän, mutta ne kuitenkin tulee. Nehän loppuis
jos olisin liian laiha.
Vaaka odottaa keskellä lattiaa. Huutaa minua sille vaikka
eilen mietin etten tänään uskalla. Pakkohan siihen on nousta. -400g
eilisestä. Luojan kiitos.
Kahvit tippumaan, koirat ulos ja omaan huoneeseen aamuhommiin.
Kahvin kanssa 2 riisikakkua, ilman voita, kurkulla ja porkkana. Kaloreita alle 100. Santsikuppi kahvia ja tän päivän painoindeksin laskeminen. Se on pakko tehdä joka päivä.
Kahvit tippumaan, koirat ulos ja omaan huoneeseen aamuhommiin.
Kahvin kanssa 2 riisikakkua, ilman voita, kurkulla ja porkkana. Kaloreita alle 100. Santsikuppi kahvia ja tän päivän painoindeksin laskeminen. Se on pakko tehdä joka päivä.
Vihaan ja rakastan tätä sairautta. Lähinnä vihaan mutta
pelkään niin paljon sitä kontrollin menetystä etten tiedä uskallanko parantua.
En. En uskalla. En halua.
Seuraavalla selvällä hetkellä kaivan psyk.polin numeron. Nyt
tää saa loppua. Soitan apua itselleni nyt!
”Olemme lomalla, palaamme 7.1.”
Vittu.
Entä jos 7.1. näitä selviä hetkiä ei enää tule?
Entä jos en silloin enää halua yrittää edes hetkittäin, jos olen jo luovuttanut? Laitan E:lle viestin, mutta ei se ehdi vastaamaan. Enkä haluaisi sillekään tätä jatkuvasti jauhaa. Mutta mistä muusta puhuisin kun mitään muuta ei mahdu tähän maailmaan enää. On vaan tämä.
Sitä ei voi edes ymmärtää että ihan hetki sitten mun maailmassa oli vaikka mitä. Se oli täynnä kaikkea muuta, söin silloin kun huvitti ja sitä mitä huvitti. Nyt ahdistaa jo nakin antaminen koiralle kun tuntuu että se rasva imeytyy sormien läpi ja menee suoraan perseeseen.
Tänään ei sentään ole niin kylmä. Olo on heikko mutta lähden silti lenkille, jos käyn ihan rauhallisesti. Kävelen vaan. Menen vaan sen pikkulenkin. 2,8km.
Tai voinhan minä mennä tonne pidemmälle reitille ja käännyn sit takas jos väsyttää. Ja kävelen vaan.
Tai ihan vähän voin hölkätä.
Juoksen kilometrin. Rintaan sattuu, silmissä pimenee. Pakko pysähtyä ja hengittää. Nojaan polviin ja mietin mitä helvettiä teen. Kävelen lenkin loppuun, en todellakaan ole niin luovuttaja että kääntyisin kotiin. 5,3km. Saa luvan kelvata.
Suihkuun ja ruokaa. Tänään aion paistaa kanaa ja tehdä salaatin. 80kcal/100g. 300g paketti, eli voin laittaa salaattiin puolet. Marinoimatonta kanaa. Rypsiöljyssä ja florassa liikaa kaloreita eli paistan ilman rasvaa. Mietin maustamista, en tiedä suolan tai pippurin kaloreita. Ahdistaa. Lopulta haistatan itselleni paskan ja laitan molempia.
Kurkkua, tomaattia, paprikaa, sipulia, 150g kanaa ja 100g rasvatonta raejuustoa. Pyöristän kalorit yläkanttiin. 250kcal. Tän päivän saldo 350. Vielä pitäis 150 pakottaa alas. Se on minimi. 500. Sen verran pakotan itseni syömään. Vaikka tuntuu että siinä on puolet liikaa.
Laitan vettä 1½ litran limsapulloon että on helpompi seurata juomista. Joskus tuntuu että sekin jää. Ja että sekin lihottaa. Olen ottamassa tyhjää tavallista kokispulloa. Laitan siihen vettä mutta en pysy juomaan. Tuntuu että siinäkin on liikaa kaloreita koska siinä pullossa on ollut. Liikaa. En saa sitä niin puhtaaksi että pystyisin juomaan.
Pakko etsiä zero pullo, siitä saan juotua.
Otan pari nesteenpoistolääkettä.
Kaveri tulee kahville. Ahdistaa. Laitan ison hupparin, en halua että se kyselee.
Illalla mietin syömistä. Piti syödä pussikeitto mutta ei ole nälkä. Syön yhden porkkanan, kurkkua ja paprikasiivuja. Dippaan niitä salsaan 50kcal/100g. Pitäisi syödä koko purkki että kalorit tulis täyteen. En helvetissä syö yhtään enempää. Maha on kuvottavan täynnä.
Yläkertaan ja illan lihaskunnot ja 15 ylimääräistä vatsaa.
Kuolenkohan mä?
Kuinka kauan tätä voi jatkaa?
Jotenkin tää kaikki alko tällä kertaa niin nopeesti ja tää vei mut niin rajusti et mietin onks tää tässä. Onks mun vuoro? Kaikillahan on tietty määrä päiviä. Entä jos mulla ne loppuu tähän sairauteen?
Millasen mallin annan lapsille? Millasen viestin läheisille kun kellekään ei oo tilaa miun maailmassa enää.
Rakastin E:tä vielä ihan hetki sitten, mut nyt tuntuu että pitäis päästää se menemään.
Ettei sen tarviis kattoo kun teen tän itelleni. Toisaalta se on ainut ihminen kenelle uskalsin sanoo et tää ei oo hallinnassa. Jos sitä ei ois ni kukaan ei kattois miun perää. Mut ei kai se oo sen duuni. Kai sillä ois omakin elämä elettävänä. Eikä miun maailmaan mahdu enää ketään. Tai mitään muuta. Toisaalta haluisin ajatella et joku päivä oon parantunu. Ja et se on oottanu minuu. Ja me voidaan olla taas normaalisti, ilman tätä pimeyttä ja paskaa mun sisällä.
Tuntuu että pää sekoaa. Tuntuu niinku miun sisällä ois joku muu. Ne pienet selvät hetket kun ajattelen jotain muuta on koko ajan harvemmassa ja harvemmassa. Entä jos hukun tähän sairautee niin et minuu ei enää oo. On vaan se joku toinen joka haluais huutaa kaikille ihmisille mun elämässä et painukaa vittuun ja antakaa miun olla rauhassa. En oo tarpeeks vielä! En tarpeeks laiha, en tarpeeks hyvä, en tarpeeks mitään vielä…
”Olemme lomalla, palaamme 7.1.”
Vittu.
Entä jos 7.1. näitä selviä hetkiä ei enää tule?
Entä jos en silloin enää halua yrittää edes hetkittäin, jos olen jo luovuttanut? Laitan E:lle viestin, mutta ei se ehdi vastaamaan. Enkä haluaisi sillekään tätä jatkuvasti jauhaa. Mutta mistä muusta puhuisin kun mitään muuta ei mahdu tähän maailmaan enää. On vaan tämä.
Sitä ei voi edes ymmärtää että ihan hetki sitten mun maailmassa oli vaikka mitä. Se oli täynnä kaikkea muuta, söin silloin kun huvitti ja sitä mitä huvitti. Nyt ahdistaa jo nakin antaminen koiralle kun tuntuu että se rasva imeytyy sormien läpi ja menee suoraan perseeseen.
Tänään ei sentään ole niin kylmä. Olo on heikko mutta lähden silti lenkille, jos käyn ihan rauhallisesti. Kävelen vaan. Menen vaan sen pikkulenkin. 2,8km.
Tai voinhan minä mennä tonne pidemmälle reitille ja käännyn sit takas jos väsyttää. Ja kävelen vaan.
Tai ihan vähän voin hölkätä.
Juoksen kilometrin. Rintaan sattuu, silmissä pimenee. Pakko pysähtyä ja hengittää. Nojaan polviin ja mietin mitä helvettiä teen. Kävelen lenkin loppuun, en todellakaan ole niin luovuttaja että kääntyisin kotiin. 5,3km. Saa luvan kelvata.
Suihkuun ja ruokaa. Tänään aion paistaa kanaa ja tehdä salaatin. 80kcal/100g. 300g paketti, eli voin laittaa salaattiin puolet. Marinoimatonta kanaa. Rypsiöljyssä ja florassa liikaa kaloreita eli paistan ilman rasvaa. Mietin maustamista, en tiedä suolan tai pippurin kaloreita. Ahdistaa. Lopulta haistatan itselleni paskan ja laitan molempia.
Kurkkua, tomaattia, paprikaa, sipulia, 150g kanaa ja 100g rasvatonta raejuustoa. Pyöristän kalorit yläkanttiin. 250kcal. Tän päivän saldo 350. Vielä pitäis 150 pakottaa alas. Se on minimi. 500. Sen verran pakotan itseni syömään. Vaikka tuntuu että siinä on puolet liikaa.
Laitan vettä 1½ litran limsapulloon että on helpompi seurata juomista. Joskus tuntuu että sekin jää. Ja että sekin lihottaa. Olen ottamassa tyhjää tavallista kokispulloa. Laitan siihen vettä mutta en pysy juomaan. Tuntuu että siinäkin on liikaa kaloreita koska siinä pullossa on ollut. Liikaa. En saa sitä niin puhtaaksi että pystyisin juomaan.
Pakko etsiä zero pullo, siitä saan juotua.
Otan pari nesteenpoistolääkettä.
Kaveri tulee kahville. Ahdistaa. Laitan ison hupparin, en halua että se kyselee.
Illalla mietin syömistä. Piti syödä pussikeitto mutta ei ole nälkä. Syön yhden porkkanan, kurkkua ja paprikasiivuja. Dippaan niitä salsaan 50kcal/100g. Pitäisi syödä koko purkki että kalorit tulis täyteen. En helvetissä syö yhtään enempää. Maha on kuvottavan täynnä.
Yläkertaan ja illan lihaskunnot ja 15 ylimääräistä vatsaa.
Kuolenkohan mä?
Kuinka kauan tätä voi jatkaa?
Jotenkin tää kaikki alko tällä kertaa niin nopeesti ja tää vei mut niin rajusti et mietin onks tää tässä. Onks mun vuoro? Kaikillahan on tietty määrä päiviä. Entä jos mulla ne loppuu tähän sairauteen?
Millasen mallin annan lapsille? Millasen viestin läheisille kun kellekään ei oo tilaa miun maailmassa enää.
Rakastin E:tä vielä ihan hetki sitten, mut nyt tuntuu että pitäis päästää se menemään.
Ettei sen tarviis kattoo kun teen tän itelleni. Toisaalta se on ainut ihminen kenelle uskalsin sanoo et tää ei oo hallinnassa. Jos sitä ei ois ni kukaan ei kattois miun perää. Mut ei kai se oo sen duuni. Kai sillä ois omakin elämä elettävänä. Eikä miun maailmaan mahdu enää ketään. Tai mitään muuta. Toisaalta haluisin ajatella et joku päivä oon parantunu. Ja et se on oottanu minuu. Ja me voidaan olla taas normaalisti, ilman tätä pimeyttä ja paskaa mun sisällä.
Tuntuu että pää sekoaa. Tuntuu niinku miun sisällä ois joku muu. Ne pienet selvät hetket kun ajattelen jotain muuta on koko ajan harvemmassa ja harvemmassa. Entä jos hukun tähän sairautee niin et minuu ei enää oo. On vaan se joku toinen joka haluais huutaa kaikille ihmisille mun elämässä et painukaa vittuun ja antakaa miun olla rauhassa. En oo tarpeeks vielä! En tarpeeks laiha, en tarpeeks hyvä, en tarpeeks mitään vielä…
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)