16.2.

Hei vaan hei.

Pari käyntiä psykologilla takana ja ehkä hetkittäin meneekin paremmin. Tosin sitten hyvien hetkien jälkeen menee helvetin paljon huonommin...

Pystyn nyt syömään jo enemmän ruokia, enää ei mennä pelkällä riisikakku-pussikeitto linjalla. Tällä hetkellä ruokavaliossa on skyr-rahkat, ruisleipä, näkkileipä, pienissä määrissä juusto, ja tietenkin kasvikset. Paino tosin putoaa silti.
Syömiset on lisääntyny, mutta niin on kyllä oksentelutkin. Välillä tekee niin helvetisti mieli oikeaa ruokaa että syön ja yleensä sen jälkeen iskee sellainen ahdistus että oksennan.
Nesteenpoistajia menee edelleen liikaa vaikka E on niitä viskonut roskiin, tunkeut purkkeihin saippuaa ja tehnyt kaikkensa etten käyttäisi niitä.

Viikonloppuna ahdisti syömiset taas enemmän ja eilinen meni ihan reisille. Olin psyykannut itseäni syömään, oli vähän darra ja teki mieli roskaruokaa. Päätin tehdä ranskalaisia ja nugetteja. Kaupassa E alkoi miettiä että haluaa maksalaatikkoa. Alkoi ahdistaa ja ranut ja nugetit jäi kauppaan, minua vitutti ja koko päivä oli pilalla.
Myöhemmin päätin yrittää uudestaa ja mentiin kauppaan, ranut ja nugetit lähti mukaan. Teki mieli irtokarkkejakin, mutta sellaset kaupat mist niitä saa oli kiiinni ja ois pitäny ajaa 15km niitä hakemaan eli ne jäi ostamatta. Harmitti ihan helvetisti.
Kotona valmistauduin siihen syömishetkeen, kuinka se on ihanaa kun saa istua alas ja mässätä. Ruoka on jo tulossa, nugetit valmiina, ranut uunissa kun E alkaa selittää että pitäskö kuitenkin hoitaa eläimet ensin ja käydä suihkussa ennen ruokaa. Vedin ihan hirveät kilarit ja painuin ulos ja taisin vielä huutaa perään että heitä roskiin ne ruuat sit.
Lopulta kyllä rauhotuin ja söin itseni ihan ähkyyn. Nyt kaduttaa ja on morkkis, mutta näillä mennään. Varmaan parin päivän paastolla taas.

"Normaalin" ihmisen on varmaan mahdotonta ymmärtää sitä että vaikka nyt olenkin syönyt enemmän niin mun pään sisällä käyn silti jatkuvaa tappelua siitä syönkö vai en. Se että haluan syödä jotain epäterveellistä ja rasvasta on ihan helvetin iso juttu. Ja kun olen suunnitellut sen syömistilanteen pääni sisällä valmiiksi niin siihen ei saa tulla muuttujia. Sen on mentävä just sen suunnitelman mukaan. Tai kaikki on pilalla.
Pelottaa niin helvetisti syödä, entä jos se lähtee käsistä? Entä jos en pysty lopettamaan? Entä jos lihon? Saan ahmimiskohtauksen? Kontrolli pettää ja kohta en mahdu ulos kämpästä?

On niin monta pikkujuttua mitkä sotkee koko elämän.
Se että oon menossa aamupalalle ja kämppis on paistanut pekonia. En voi syödä sitä aamupalaa. En voi edes ottaa omia ruokia esiin ettei se pekonin haju tartu.
Se että en saa syödä rauhassa. Että olen vaikka syömässä leipää ja kämppis tulee kotiin. Pystyn kyllä yleensä syömään silti loppuun, mutta se hetki on pilalla. Yleensä syönkin omassa huoneessa, ettei noita tilanteita tulis, mutta pitäis vaan siedättyä siihen että voin syödä vaikka joku näkee.
Se että koulussa syö salaattia ja joku kommentoi siihen jotain. Kysyy enkö syö hernekeittoa. En syö ja ei kuulu sulle. Tekee mieli viskoa ne salaatit seinille ja painua ulos.
Se että jos vihjaan E:lle että tekee mieli jotain niin sen ei tee mieli, tai että kun minulla on nälkä niin sillä ei. En minä voi syödä niin että toinen istuu vieressä eikä syö. Välillä tekee mieli itkeä ja huutaa että etkö vittu tajua että MULLA on nälkä. Mutta enhän minä niin tee, vaan minä vittuilen ja kiukuttelen niinku joku kakara. Ihan niinkuin se olisi E:n vika että minä en voi syödä jos sillä ei ole nälkä.


Että sellaset pohdiskelut tänään. Perjantaina taas psykologi ja ensi viikolla ravitsemusterapeutti.
Ehkä tää vielä tästä iloks muuttuu, ainakin kevät tulee ja aurinko paistaa. Elämä jatkuu vaikka mun pään sisällä ei etenemistä tapahtuiskaan.