Lapset. Ne tulee kotiin sunnuntaina. Ja äiti on ihan romuna. Tänään oli pakko kysyy E:ltä mitä tein kaikki päivät ennen tätä? Nyt päivät menee samalla kaavalla. Odottaen seuraava syömistä tai liikkumista.
Miten helvetissä pidän itseni kasassa lasten edessä. Ne ihmetteli jo ennen lomaa että "Miks et äiti syö enää meidän kanssa samaa ruokaa?" Nyt tilanne on se etten usko että pystyn niidenkään edessä syömään mitään. Miten vitussa pystyn niistä huolehtimaan? Miten teen niille ruokaa kun tuntuu että kaikki ruuan hajukin lihottaa. Miten näytän esimerkkiä? Ja ennenkaikkea miten selviin tästä niin etten tartuta tätä. Mulla on 2 tyttöä ja poika. Tytöt 10 ja 7. 10v, pitää jo itseään lihavana ja nuorempi on niin laiha että oon kateellinen. Pahinta mitä voin kuvitella on se että joku lapsista sairastuis tähän. En haluais tätä sairautta kenellekään. Tää on helvettiä alusta loppuun. Enkä silti, edes niitten takia pysty lopettamaan. Vaikka tiedän että tää vahingoittaa niitä. Ja vielä enemmän vahingoittaa se jos kuolen tähän. Jätän ne ilman äitiä. Eikä edes se äidinrakkaus saa minuu palaamaan takas normaaliin maailmaan. Ei edes se ajatus siitä että jos en lopeta ni kuolen. Enkä enää ikinä halais mun lapsia. Vaikka ne on mulle tärkeintä mitä on.
Makasin aiemmin sängyssä. Rytmihäiriöitä taas kerran. Mietin että olis pakko jotain syödä. Aloin itkemään kun kämppis pyöri alhaalla enkä pystynyt hakemaan sieltä mitään syömistä sen nähden. En siis edes HAKEMAAN sitä safkaa tänne ylös omaan huoneeseen.
Odotin että se lähti ja hain pussikeiton ja riisikakun. Ahdisti niin saatanasti kun pelkäsin että se tulee kesken kaiken. Se vedenkeittimen pariminuuttia tuntui tunnilta. Enkä tosiaan tajua mikä siinä ahdistaa. Luulis että haluisin että ihmiset näkee et syön. Ettei kukaan tajuais missä mennään. Mut ei toivoakaan.
Mun piti palata tänään siihen 500kcal ruokavalioon. Ei nyt ihan oo menny putkeen. Tänään oon syöny 250kcal. Ja kuluttanu lenkeillä 400 ja lihaskunnot päälle.
Vittu.
Nyt sydän lyö taas omiaan, eli taidan napata muutaman lääkkeen ja painun suihkuun.
Hei, mä olen itse perfektionisti ja oon saanut apua ajatuksesta, että elämä itsessään (mun, tai kenenkään muunkaan) ei ole täydellistä. Vaikka tekis mitä, niin aina sattuu jotain, ihmisiä kuolee, sattuma puuttuu peliin, työpaikkoja tulee ja menee, kaikkea tapahtuu. Elämä on elämää, sellaista vuoristorataa, jonka keskiarvo ei mitenkään voi koskaan olla täydellinen. Miksi siis sun itsesi pitäisi olla täydellinen? Se tavoite on ristiriidassa itse elämän kanssa. Vaikka sun suoritus olisi täydellinen, niin itse elämä tekee kokonaisuudesta keskinkertaista :D Kannattaa miettiä niinä selvinä hetkinä, minkä takia esimerkiksi sen sun perseen pitäisi olla täydellinen? Minkä tavoitteen sillä saavuttaisit? Ja mitä sitten, vaikka saavuttaisitkin sen tavoitteen - ei koko elämä koskaan ole täydellistä :) Fiksuinta olisi siis pyrkiä semmoiseen keskivertohyvään suoritukseen asioissa, se olisi enemmän synkronissa kaiken kanssa, eikä aiheuttaisi turhaa kimpoilua täydellisyyden perässä ja pettymyksiä, kun ihme ja kumma kaikki ei olekaan aina ihan 101 % sitä kuin itse halusi :) Anoreksia on mielen sairaus, mielestä se voima parantumiseenkin löytyy. Tsemppiä sinulle! :)
VastaaPoista