1.1.2015

Uusi vuosi ja kaikkee.
Mun viimevuoden lupaus oli laihduttaa 25kg. Laihdutin 28kg jos tän aamun paino lasketaan vielä.
Pitäskö tällle vuodelle luvata parantua. Ei kai. Lupaan yrittää lopettaa kun saavutan 49kg. Riittääkö se?

Eilinen oli aika helvettiä. Tein aamun lihaskunnot. Lisäsin vatsoja. Mätin puita. Kävin lenkillä. Söin lämminkuppi kanakeiton ja pilkoin sekaan kanaa. Kaloreita 200.
Illalla piti juoda viiniä ja tiesin että siitä tulee kaloreita, eli enempää ei voinut syödä. Eikä ollut nälkäkään.

Jossain vaiheessa iltaa ja humalaa alkoi ne viininkin kalorit ahdistaa ja tämä koko sairaus. Päädyin syömään taas kaks ylimäärästä riisikakkua. Loppuyöstä itkin sitten E:n sylissä ja mietin etten halua kuolla. Siinä se selvä hetki taas oli. Se lupas pakottaa miut hoitoon jos en enää 7. päivä tajua sitä itse. Rakastan sitä kyllä hulluna. Enkä tajua miten se kestää tätä ja mua.

Aamu alko sillä että mun vesipullo oli kadonnu. Darra ja helvetillinen jano, enkä halua juoda yhtään jos en saa kirjattua ylös minkä verran sitä vettä menee. Se saatanan taviskokispullo oli mutta en vaan pysty. Löysin kyllä lopulta puolen litran lähdevesipullon joka kelpas.
Vaaka sentään näytti  -700g eilisestä?!?
Seuraavaks ahdisti hese. Oon suostunu syömään sieltä kanasalaattia jossa kaloreita on se parisataa. Tällä kertaa siinä salaatissa vaan oli mukana kananmunaa mitä ei ennen ollut ja mietin että kuuluuko se siihen kahteensataan vai ei. Loppujen lopuks en uskaltanu syödä sitä. Enkä niitä persikoita. Ja ne salaatinlehdet maistu sille persikanmehulle ja se maistu läskille. Mutta söin, vaikka E pyysi siihen mukaan sämpylän ja majoneesin, jotka matkusti kotiin siellä samassa kassissa. Se tuntu kuvottavalle, mutten alkonut sekoilemaan ja söin silti sen salaatin. Hyvä minä. 

Loppupäivä menikin ahdistuessa siitä että E luki eilen tän blogin. Ja varmaan huolestu kuoliaaks. En tiiä kumpi ahdistaa enemmän se että se tietää nyt koko totuuden vai se etten oo päässy liikkumaan. Nyt oon taas yksin ja saan sentään tehtyä illan lihaskunnon normaalisti. Tai oikeestaan tuplana koska aamu jäi väliin. Eikä yhtään hetkeä tänään oo ollu sellanen olo et haluisin parantua. Haluun vaan laihtua.
Kaloreita tälle päivälle 275. Eikä yhtään enempää tuu. Huomenna yritän palata siihen 500:taan. Ehkä. Tai en tiedä. Se tuntuu niin paljolle... Jos syön vähemmän mut koitan liikkua vähemmän. Tai kyllähän mä tiedän että ei tuu onnistumaan.

Ja niin typerälle kuin se tuntuukin niin ahdistaa ihan helvetisti mennä takas kouluun loman jälkeen. Siis viihdyn siellä ja rakastan tota alaa, mutta ahdistaa se ruokailu. Viimeks kun oon ollu koulussa niin yritin syödä. Tai siis söinkin, mutta oksensin kaiken lähes heti. Enää en voi edes kuvitella että menisin ruokalaan. En edes syömään salaattia. En kykene syömään enää kenenkään nähden. Mitään. Paitsi E:n, ainakin vielä toistaseks. Senkään kanssa en kyllä haluu istuu enää ruokapöydässä vaan mielummin vaikka tv:n ääressä että voi keskittyy johonkin muuhun.
Se ajatus siitä täydestä ruokalasta alkaa siis ihan fyysisesti oksettaa.
Ahdistaa vaan ihan helvetisti myös se että kaikki saa tietää tästä jos en mene ruokalaan. Viikko armon aikaa vielä...

ps. En oikeestaan osaa kirjottaa, mutta pakko vaan johonkin purkaa tätä. Eli anteeksi, kiitos ja näkemiin.